Osa saattaisi ehkä itkeä, kun muut haukkuvat kehoasi. Usein se kuitenkaan ei ole se paras vaihtoehto. Joskus pitää vain purra hammasta ihmisten typeryyksien keskellä ja toivoa parasta. Muuten voi käydä vielä huonommin.
Lähes jokainen transsukupuolinen, muunsukupuolinen tai intersukupuolinen on joutunut vastaaviin tilanteisiin. Ehkä sitä ei aina pienenä vielä ymmärrä. Joillakin asian tajuaminen ja erityisesti hyväksyminen voi viedä kokonaisen eliniän. Se ei vähennä arvoasi. Ei, vaikka yhteiskunta sanoisi mitä tahansa.
Dysforiaakin voi olla monenlaista ja tasoista. Esimerkiksi itselläni se on hyvinkin pahana. Se estää itsestä pitämisen, saa epävarmaksi aina julkisilla paikoilla. Kyllä sen itse vaan tietää, oletko nainen vai mies. Aivotkin sen tietää, muutenhan ei olisi edes mitään dysforiaa.
Olen ajatellut elämää tulevaisuudessa. Onko minulla sitä silloin?
Minun tuleva elämäni, sellainen kuin sen olisi suurinpiirtein pitänyt olla. Muut yrittävät estää sen.
Dysforia ei lähde pois ilman hormoneja. Transtausta ei lähde milloinkaan pois. Silti lääkärit ja hoitajat yllättyvät kerta toisensa jälkeen siitä, että syntyperäinen taustani ei ole lähtenyt pois päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosien aikana.
Ihmiset eivät ymmärrä, koska heillä ei ole tarpeeksi tietoa. He antavat oman mielikuvituksensa laukata, ja tekevät meistä friikkejä.
Voisin kertoa enemmänkin, jopa heille, minkälaista on elää sekasikiönä, sukupuolten välissä. Mutta minua ei kuunneltaisi.
Lääkäri ei kirjoittanut lähetettä polille. Tutkimuksiin tuhlattua aikaa en saa takaisin. Ehkä kovin isku vasten kasvoja oli se, että tutkimukset olivat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia ei edes katsottu ennen päätöstä. Minua jekutettiin, pidettiin pilkkana jälleen kerran.
Tulevaisuus on epävarma, pimeyden peitossa. Lyhtyni valo on sammumassa. Pitää vain toivoa, että seuraavassa risteyksessä kohtaan vihdoin valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti