Onnistuin tänään tavoitteessani, jota olen havitellut jo vuosia. Samalla minulle selvisi, että kaikki valheeksi luulemani oli sitä itseään.
Paskaa ja valhetta.
Kaksikymmentäminuuttiseni meni nopeasti ja positiivisesti, vaikka alussa pelottikin. Nyt sitten jännätään noin kuukausi. Sitä, mitä elämälleni käy.
Stereotyyppisesti ajateltuna, ihmisten ajatellutavoilla, olen varmaan kaikille vähän outo tapaus. Mutta lyhyt elämäni ja menneisyyteni on elättynä, eikä sen jälkiseurauksia voi perua. Nyt vain toivon, että eräät tekevät oikeudenmukaisen päätöksen, jotta voin alkaa elää.
Työstössä aikuisten korkeakirjallinen scifikäsikirjoitus olemisesta. Sekä nuorten fantasiatarina muutoksista ja toiveista.
torstai 27. lokakuuta 2016
tiistai 18. lokakuuta 2016
The raakateksti menneiltä ajoilta, eli life goes on 1!
"Intsu unelmoi näköjään taas jumalistaan."
"Sukkess!"
Sama, hentoakin hennompi, ääni. Kuin kimeää piipitystä. Sen piti olla lähellä. Mutta missä? Kaapeissako? A nielaisi jälleen. Eihän hän voinut muiden kaappeihin kajota. Muutenkin ne olivat lukittuja.
Taas tuo ääni, oudon päivän siemen. Hän nosti lasinsa takaisin silmilleen ja siristi katsettaan varmempana kuin koskaan ennen. Lattialla, aivan kaapin alapuolella, lojui kullan väristä kimalletta. Jalat liikkuivat kuin itsestään kohti kaappia. Se kaikessa metallisuudessaan kuului toiselle opiskelijalle, mutta A ei voinut enää pysäyttää itseään.
Poika seisoi hänen edessään, kaapien sisältöä kuin hänellä olisi kiire. A yritti parhaansa kurottaa katsettaan pojan olan yli, ja siellä se oli. Se lurjus. Kaunis lurjus.
Tyttö pysähtyi pojan vierelle, joka tärisi kauttaaltaan. Oliko tyttö kenties koulukiusaaja? Se selittäisi pojan oudon käytöksen.
"Mi-minä...menen!"
Juuri kun L kutsuttu poika käänsi selkänsä tytölle, iski takaata kantautuva voima hänet vasten kaappeja. Poika ähkäisi pään kolahtaessa metalliseen pintaan.
"Eikö sitä tytölle uskalleta jutella?"
Poika nyökytti päätään ja päästi viimein irti. Katsottuaan viimeisen kerran sekä L että tyttöä, hän nappasi yhden kaapissa turvassa olevista kynistä, käsi juuri valopalloa hipoen ja poistui paikalta, mutta ei ennen lyötyään seinään lommon.
Kuusiston pistävä tuoksu ei ollut sadetta nähnytkään. Yksikään tuhansista puista ei ollut salaman piiskaama. A laittoi mustan takkinsa toiseksi ylimmän napin kiinni, estääkseen sumun aiheuttaman kosteuden hiipimästä sisälle, koskettamasta paitaa ja sen myötä paljasta ihoa. Se ei kuitenkaan estänyt käsiä polttelemasta, taikka kasvoja hikoilemasta.
"Täällä. Sinä tulit."
"Nopeasti tai kuolen! Minä kidun."
Ei aikaa pähkäilyyn. A juoksi suoraan onkalolle ja kurotti sisään, eikä hän voinut aavistaa elämänsä käännekohdan tapahtuvan juuri sillä hetkellä.
"Sinä tulit. Oi, sinä tulit."
"Sillä ei ole vielä väliä. Tärkeintä on että pelastat minut."
"Etkö näe? Minä kuolen kohta."
Pamauksesta johtuva paineaalto ravisutti ruohonkorsia, ja välkähdys sokaisi hänet. Avatessaan jälleen silmänsä, otus loikki onkalossa, ja A tunsi oudon tunteen kehossaan. Voiman, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
"Minä olen elossa ja voimissani!"
A istui ruohikolla, puun vieressä ja veti syvään henkeä. Kaikki se, mitä hän oli kuullut, kaikki se, mikä otuksen suusta oli tullut oli aivan kuin sadusta, tarinoista. Mielikuvituksesta. Miten hän voisikaan uskoa kaiken sen todeksi? Mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän näki otuksen selvänä edessään, kuuli sen puheen ja ruohon taittumisen sen jalkojen alla. Sitten se viimein välähti hänelle.
"Loistavaa! Tiesin sinun olevan järkevä. Sen näkee laseistasi."
"Me molemmat olemme ruskeita." P hyräili. "Sinä ja minä."
A katsoi otusta suoraan silmiin. "Kuulostaa paskapuheelta."
P kaatui selälleen. "Oi, mitä syytöksiä. Oi, mitä puhetta!"
"O riisti voimasi, jättäen sinut heikentyneeseen tilaan, ja nyt osa voimistasi on minulla."
"Kyllä."
"Osaanko minä taikoa nyt tai jotain?"
"Et."
A huokaisi. Tarinassa oli aukkoja ja epäloogisuuksia vaikka kirjoittajille jakaa. Silti kummallinen voima risteili hänen suonissaan. Oudot muistot pakottivat itsensä pinnalle, tuntui kuin pää halkeaisi. Tieto, jota ei ollut tarkoitettu itsekkään ihmisen käsiin.
"Ei käy päinsä. Se on viimeinen mahdollisuutemme, jos epäonnistut."
"En ole sinä."
"Oletpas. P on P, vaikka sian hiessä paistaisi."
Nyt alkoi sauhuamaan. Otus piti häntä selvästi pilkkanaan. A kauhaisi kourillaan kohti oliota, mutta kädet haukkasivat tyhjää.
"Leijuminen on keijujen jaloin taito
Jotenkin tuntui, että puheeseen oli piilotettu kaksoismerkitys.
"Sukkess!"
Sama, hentoakin hennompi, ääni. Kuin kimeää piipitystä. Sen piti olla lähellä. Mutta missä? Kaapeissako? A nielaisi jälleen. Eihän hän voinut muiden kaappeihin kajota. Muutenkin ne olivat lukittuja.
Taas tuo ääni, oudon päivän siemen. Hän nosti lasinsa takaisin silmilleen ja siristi katsettaan varmempana kuin koskaan ennen. Lattialla, aivan kaapin alapuolella, lojui kullan väristä kimalletta. Jalat liikkuivat kuin itsestään kohti kaappia. Se kaikessa metallisuudessaan kuului toiselle opiskelijalle, mutta A ei voinut enää pysäyttää itseään.
Poika seisoi hänen edessään, kaapien sisältöä kuin hänellä olisi kiire. A yritti parhaansa kurottaa katsettaan pojan olan yli, ja siellä se oli. Se lurjus. Kaunis lurjus.
Tyttö pysähtyi pojan vierelle, joka tärisi kauttaaltaan. Oliko tyttö kenties koulukiusaaja? Se selittäisi pojan oudon käytöksen.
"Mi-minä...menen!"
Juuri kun L kutsuttu poika käänsi selkänsä tytölle, iski takaata kantautuva voima hänet vasten kaappeja. Poika ähkäisi pään kolahtaessa metalliseen pintaan.
"Eikö sitä tytölle uskalleta jutella?"
Poika nyökytti päätään ja päästi viimein irti. Katsottuaan viimeisen kerran sekä L että tyttöä, hän nappasi yhden kaapissa turvassa olevista kynistä, käsi juuri valopalloa hipoen ja poistui paikalta, mutta ei ennen lyötyään seinään lommon.
Kuusiston pistävä tuoksu ei ollut sadetta nähnytkään. Yksikään tuhansista puista ei ollut salaman piiskaama. A laittoi mustan takkinsa toiseksi ylimmän napin kiinni, estääkseen sumun aiheuttaman kosteuden hiipimästä sisälle, koskettamasta paitaa ja sen myötä paljasta ihoa. Se ei kuitenkaan estänyt käsiä polttelemasta, taikka kasvoja hikoilemasta.
"Täällä. Sinä tulit."
"Nopeasti tai kuolen! Minä kidun."
Ei aikaa pähkäilyyn. A juoksi suoraan onkalolle ja kurotti sisään, eikä hän voinut aavistaa elämänsä käännekohdan tapahtuvan juuri sillä hetkellä.
"Sinä tulit. Oi, sinä tulit."
"Sillä ei ole vielä väliä. Tärkeintä on että pelastat minut."
"Etkö näe? Minä kuolen kohta."
Pamauksesta johtuva paineaalto ravisutti ruohonkorsia, ja välkähdys sokaisi hänet. Avatessaan jälleen silmänsä, otus loikki onkalossa, ja A tunsi oudon tunteen kehossaan. Voiman, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
"Minä olen elossa ja voimissani!"
A istui ruohikolla, puun vieressä ja veti syvään henkeä. Kaikki se, mitä hän oli kuullut, kaikki se, mikä otuksen suusta oli tullut oli aivan kuin sadusta, tarinoista. Mielikuvituksesta. Miten hän voisikaan uskoa kaiken sen todeksi? Mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän näki otuksen selvänä edessään, kuuli sen puheen ja ruohon taittumisen sen jalkojen alla. Sitten se viimein välähti hänelle.
"Loistavaa! Tiesin sinun olevan järkevä. Sen näkee laseistasi."
"Me molemmat olemme ruskeita." P hyräili. "Sinä ja minä."
A katsoi otusta suoraan silmiin. "Kuulostaa paskapuheelta."
P kaatui selälleen. "Oi, mitä syytöksiä. Oi, mitä puhetta!"
"O riisti voimasi, jättäen sinut heikentyneeseen tilaan, ja nyt osa voimistasi on minulla."
"Kyllä."
"Osaanko minä taikoa nyt tai jotain?"
"Et."
A huokaisi. Tarinassa oli aukkoja ja epäloogisuuksia vaikka kirjoittajille jakaa. Silti kummallinen voima risteili hänen suonissaan. Oudot muistot pakottivat itsensä pinnalle, tuntui kuin pää halkeaisi. Tieto, jota ei ollut tarkoitettu itsekkään ihmisen käsiin.
"Ei käy päinsä. Se on viimeinen mahdollisuutemme, jos epäonnistut."
"En ole sinä."
"Oletpas. P on P, vaikka sian hiessä paistaisi."
Nyt alkoi sauhuamaan. Otus piti häntä selvästi pilkkanaan. A kauhaisi kourillaan kohti oliota, mutta kädet haukkasivat tyhjää.
"Leijuminen on keijujen jaloin taito
Jotenkin tuntui, että puheeseen oli piilotettu kaksoismerkitys.
maanantai 10. lokakuuta 2016
Elämä omiin käsiin osa 3
Pienen pieni, mutta sitäkin hermostuttavampi puhelinsoitto takana. Sydän melkein petti, mutta selvisin. Noin kolmen viikon kuluttua selviää se, joudunko tappelemaan vastaan jonkun tuntemattoman kanssa (jälleen kerran).
Kauheasti sitä on joutunut lyhyehkön elämäni aikana todistelemaan oikeuttani olla ja elää. Nykyään varsinkin, vaikka kohtelu onkin tasaantunut. Ehkä yllättävintä nuorelle minälleni oli, kuinka julmia aikuiset voivatkaan olla lapsia kohtaan. Erityisesti sellaiset aikuiset, joilla on valtaa pienempiin. Ei aina ne lapset, kuulkaas.
Tänään kirjoitin, tällaisena sivuhuomautuksensa, yli nopeusrajojeni. Se tuntui hyvältä, pieneltä piristykseltä kaiken pahan olon keskellä. Mutta silti joskus itkemisen ohella on pakko huutaa.
Äänettömästi.
Kauheasti sitä on joutunut lyhyehkön elämäni aikana todistelemaan oikeuttani olla ja elää. Nykyään varsinkin, vaikka kohtelu onkin tasaantunut. Ehkä yllättävintä nuorelle minälleni oli, kuinka julmia aikuiset voivatkaan olla lapsia kohtaan. Erityisesti sellaiset aikuiset, joilla on valtaa pienempiin. Ei aina ne lapset, kuulkaas.
Tänään kirjoitin, tällaisena sivuhuomautuksensa, yli nopeusrajojeni. Se tuntui hyvältä, pieneltä piristykseltä kaiken pahan olon keskellä. Mutta silti joskus itkemisen ohella on pakko huutaa.
Äänettömästi.
perjantai 7. lokakuuta 2016
Elämä omiin käsiin osa 2
Tulostin hankittu. Eihän se olisi ollut pakollinen, mutta ei siitä haittaakaan ole. En jaksaisi saada nimittäin pahaa niskaan, ja täten kinastella tuntemattoman ihmisen kanssa asiasta, joka ei hänelle pientä toimenpidettä kummemmin kuulu.
Maanantaina soitan puhelun. Sydän tykyttää jo nyt. Ollaanko minulle ilkeitä niin kuin yleensä? Ruvetaanko kanssani epäammattimaisesti- ja asiallisesti kinastelemaan?
Tarvitsemani lappu on jo tulostettu ja turvassa vihkon sisällä. Siellä se pysyy jonkin aikaa.
Jännittää ihan pirusti. Ja tiedän vielä hetken koittavan, jolloin jännittää vielä enemmän.
Tuntuu että huimaisi.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Elämä omiin käsiin osa 1
Olen tuhlannut kolme-neljä vuotta elämästäni kuunnellen valheita. Valheita paremmasta tulevaisuudesta, jota minulle ollaan luvattu ilman aikomustakaan pitää noita lupauksia. Ajattelin pelata varman päälle, jotta elämäni voisi kunnolla alkaa, mutta se osoittautui virheeksi.
Olisi pitänyt toimia niin kuin kaikki muutkin.
Liittyhään näihin vuosiin muutakin pahaa, mutta se ei kuulu tähän postaukseen tai tuleviinkaan. Nämä eivät liity kirjoittamiseen mitenkään, vaikka se onkin osa tavoitettani ottaa elämäni omiin käsiini. Ironisesti se tarkoittaa kohdallani sitä, että antaudun vielä muutaman kerrallisen muiden arvosteltavaksi.
Tehtävän ensimmäinen vaihe on nimeltään "Osta se pirun tulostin!". Halvalla niitäkin lähtee, ja kirjoittamiseen sellaista ei tarvita (toki antaa enemmän mahdollisuuksia kustantamovalintaan).
Tarvitsen huvittavasti tuota laitetta paperin tai kahteen. Niitäkin tarvitaan tässä ihme maailmassa, jos tuuri ei käy myöten. Ja en enää luota tuuriini.
Tällaista se elämä on. Syntyä nyt erilaisena kuin muut.
Olisi pitänyt toimia niin kuin kaikki muutkin.
Liittyhään näihin vuosiin muutakin pahaa, mutta se ei kuulu tähän postaukseen tai tuleviinkaan. Nämä eivät liity kirjoittamiseen mitenkään, vaikka se onkin osa tavoitettani ottaa elämäni omiin käsiini. Ironisesti se tarkoittaa kohdallani sitä, että antaudun vielä muutaman kerrallisen muiden arvosteltavaksi.
Tehtävän ensimmäinen vaihe on nimeltään "Osta se pirun tulostin!". Halvalla niitäkin lähtee, ja kirjoittamiseen sellaista ei tarvita (toki antaa enemmän mahdollisuuksia kustantamovalintaan).
Tarvitsen huvittavasti tuota laitetta paperin tai kahteen. Niitäkin tarvitaan tässä ihme maailmassa, jos tuuri ei käy myöten. Ja en enää luota tuuriini.
Tällaista se elämä on. Syntyä nyt erilaisena kuin muut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)