Pienen pieni, mutta sitäkin hermostuttavampi puhelinsoitto takana. Sydän melkein petti, mutta selvisin. Noin kolmen viikon kuluttua selviää se, joudunko tappelemaan vastaan jonkun tuntemattoman kanssa (jälleen kerran).
Kauheasti sitä on joutunut lyhyehkön elämäni aikana todistelemaan oikeuttani olla ja elää. Nykyään varsinkin, vaikka kohtelu onkin tasaantunut. Ehkä yllättävintä nuorelle minälleni oli, kuinka julmia aikuiset voivatkaan olla lapsia kohtaan. Erityisesti sellaiset aikuiset, joilla on valtaa pienempiin. Ei aina ne lapset, kuulkaas.
Tänään kirjoitin, tällaisena sivuhuomautuksensa, yli nopeusrajojeni. Se tuntui hyvältä, pieneltä piristykseltä kaiken pahan olon keskellä. Mutta silti joskus itkemisen ohella on pakko huutaa.
Äänettömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti