The raakateksti menneiltä ajoilta, eli life goes on 1!

"Intsu unelmoi näköjään taas jumalistaan."

"Sukkess!"

Sama, hentoakin hennompi, ääni. Kuin kimeää piipitystä. Sen piti olla lähellä. Mutta missä? Kaapeissako? A nielaisi jälleen. Eihän hän voinut muiden kaappeihin kajota. Muutenkin ne olivat lukittuja.

Taas tuo ääni, oudon päivän siemen. Hän nosti lasinsa takaisin silmilleen ja siristi katsettaan varmempana kuin koskaan ennen. Lattialla, aivan kaapin alapuolella, lojui kullan väristä kimalletta. Jalat liikkuivat kuin itsestään kohti kaappia. Se kaikessa metallisuudessaan kuului toiselle opiskelijalle, mutta A ei voinut enää pysäyttää itseään.

Poika seisoi hänen edessään, kaapien sisältöä kuin hänellä olisi kiire. A yritti parhaansa kurottaa katsettaan pojan olan yli, ja siellä se oli. Se lurjus. Kaunis lurjus.

Tyttö pysähtyi pojan vierelle, joka tärisi kauttaaltaan. Oliko tyttö kenties koulukiusaaja? Se selittäisi pojan oudon käytöksen.

"Mi-minä...menen!"

Juuri kun L kutsuttu poika käänsi selkänsä tytölle, iski takaata kantautuva voima hänet vasten kaappeja. Poika ähkäisi pään kolahtaessa metalliseen pintaan.

"Eikö sitä tytölle uskalleta jutella?"

Poika nyökytti päätään ja päästi viimein irti. Katsottuaan viimeisen kerran sekä L että tyttöä, hän nappasi yhden kaapissa turvassa olevista kynistä, käsi juuri valopalloa hipoen ja poistui paikalta, mutta ei ennen lyötyään seinään lommon.

Kuusiston pistävä tuoksu ei ollut sadetta nähnytkään. Yksikään tuhansista puista ei ollut salaman piiskaama. A laittoi mustan takkinsa toiseksi ylimmän napin kiinni, estääkseen sumun aiheuttaman kosteuden hiipimästä sisälle, koskettamasta paitaa ja sen myötä paljasta ihoa. Se ei kuitenkaan estänyt käsiä polttelemasta, taikka kasvoja hikoilemasta.

"Täällä. Sinä tulit."

"Nopeasti tai kuolen! Minä kidun."

Ei aikaa pähkäilyyn. A juoksi suoraan onkalolle ja kurotti sisään, eikä hän voinut aavistaa elämänsä käännekohdan tapahtuvan juuri sillä hetkellä.

"Sinä tulit. Oi, sinä tulit."

"Sillä ei ole vielä väliä. Tärkeintä on että pelastat minut."

"Etkö näe? Minä kuolen kohta."

Pamauksesta johtuva paineaalto ravisutti ruohonkorsia, ja välkähdys sokaisi hänet. Avatessaan jälleen silmänsä, otus loikki onkalossa, ja A tunsi oudon tunteen kehossaan. Voiman, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

"Minä olen elossa ja voimissani!"

A istui ruohikolla, puun vieressä ja veti syvään henkeä. Kaikki se, mitä hän oli kuullut, kaikki se, mikä otuksen suusta oli tullut oli aivan kuin sadusta, tarinoista. Mielikuvituksesta. Miten hän voisikaan uskoa kaiken sen todeksi? Mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän näki otuksen selvänä edessään, kuuli sen puheen ja ruohon taittumisen sen jalkojen alla. Sitten se viimein välähti hänelle.

"Loistavaa! Tiesin sinun olevan järkevä. Sen näkee laseistasi."

"Me molemmat olemme ruskeita." P hyräili. "Sinä ja minä."

A katsoi otusta suoraan silmiin. "Kuulostaa paskapuheelta."

P kaatui selälleen. "Oi, mitä syytöksiä. Oi, mitä puhetta!"

"O riisti voimasi, jättäen sinut heikentyneeseen tilaan, ja nyt osa voimistasi on minulla."

"Kyllä."

"Osaanko minä taikoa nyt tai jotain?"

"Et."

A huokaisi. Tarinassa oli aukkoja ja epäloogisuuksia vaikka kirjoittajille jakaa. Silti kummallinen voima risteili hänen suonissaan. Oudot muistot pakottivat itsensä pinnalle, tuntui kuin pää halkeaisi. Tieto, jota ei ollut tarkoitettu itsekkään ihmisen käsiin.

"Ei käy päinsä. Se on viimeinen mahdollisuutemme, jos epäonnistut."

"En ole sinä."

"Oletpas. P on P, vaikka sian hiessä paistaisi."

Nyt alkoi sauhuamaan. Otus piti häntä selvästi pilkkanaan. A kauhaisi kourillaan kohti oliota, mutta kädet haukkasivat tyhjää.

"Leijuminen on keijujen jaloin taito

Jotenkin tuntui, että puheeseen oli piilotettu kaksoismerkitys.