Pohdintaa - olenko täysin huono?

Ensimmäinen valmistunut kässärini oli kuvottava. Lähetin sen liian aikaisin kustantamoihin ja niin hylsyt tulivat.

Toinen oli jo parannus, jos erään kustantamon ihan positiivisia kommentteja uskoisi.

Ensimmäisen romaanin sain puskettua ulos itsestäni, mutta en saanut sitäkään julki.

Toinen romaani sai aloituksesta kiitoksia, mutta tarinasta "moitteita", luulisin. Sain myöhemmin lukupalvelusta kommentia, jossa erityisesti juonta kehuttiin, vaikka parannettavaa olikin muissa kohdissa. Vaikka lukijat ovatkin erilaisia, sai tämä minut vähän hämmentyneeksi.

Kolmas pienoisromaanini epäonnistui osittain varmaan muotonsa, osittain tarinansa takia. Nyt siitä on kokonainen romaaniversio editoitavana. Kunhan jaksaisin tarttua taas kässäriin.

Novaan olen osallistunut kaksi kertaa, kummassakaan menestymättä yhtään. En taida olla novellien kirjoittaja, ainakaan.

Joskus kaikkien näiden vuosien jälkeen, monien epäonnistumisten kolahdettua päin naamaa, tunnen itseni todella huonoksi kirjoittajaksi. Kyllä näin monen käsikirjoituksen jälkeen, kaikkien vuosien ja hylsyjen, pitäisi tehdä tehtävänsä ja minä kehittyisin. Ehkä olen vain huono? Erityisesti kun jo toinen kustantamo ei antanut vastausta. Alkaa tulla tavaksi.

Editoin Stepsin parhaani mukaan. Alien odottaa aikaansa, jotta voisin taas keskittyä siihen. Se aikuisten kirja pitäisi suunnitella ja kirjoittaa. Jos ei kisaan ehdi, niin muuten vaan.

Sitten on eräs projekti, jota kirjoitin aluksi innoissani, mutta epävarmuuteni koko julkaisemisideaa kohtaan vei voiton minusta, hetkeksi. Nyt innostus taas tuli esiin.

Projekti on hyvin riskialtis, sillä se on pienoisromaani ja kaiken lisäksi vielä englanniksi. Jos saan sen editoitua siedettäväksi, ajatuksenani oli kokeilla lähettää se rundille pariin kustantamoon, jotka hyväksyvät aina joskus pienoisromaaneja ilman agentteja, jopa ulkomailta käsin.

En tiedä. Vaikka mahdollisuudet ovat pienet, erityisesti suuressa maailmassa, ehkä joskus onni käy visiitillä. Muuten kyseinen kässäri jääköön pöytälaatikkoon. Odottamaan, jos sen joku löytäisi.

Kaikki aina sanoivat, että elämä helpottuu, kun kasvan. Oikeastihan se on tullut vaikeammaksi. On täysi ihme, että vielä jaksan suunnistaa eteenpäin elämän salaperäisessä limbossa.

Yritän kirjoittaa taas enemmän, sekä kässäreihin sisältöä, mutta myös blogiin. Ei tätä kauhesti lueta, mutta jokainen lukija ja kävijä ilahduttaa.

Päivät vierähtävät ja näytän muuten kohoavasta painosta huolimatta yhtä nuorelta kuin kouluaikoinakin. Joidenkin mielestä alakouluikäiseltä, jos uskoo. Siitä olen tyytyväinen. Ainakin vampyyriydestä on jotain hyötyä. Ja limbosta.

Deadlinet paukkuu, vaikka ei sellaisia olekaan olemassa.

Ainakaan minulla. Haha...

Transsukupuolisuudesta - Onko valoa lähettyvillä?

Transsukupuolisuus on usein häpeää. Et ehkä uskalla edes näyttää kehoasi, itseäsi, muille. Jokainen nainen, tyttö, voi kuvitella, miltä tuntuisi seistä alasti poikajoukkion keskellä. Olkoon se sitten lasten keskuudessa, tai aikuisten.

Osa saattaisi ehkä itkeä, kun muut haukkuvat kehoasi. Usein se kuitenkaan ei ole se paras vaihtoehto. Joskus pitää vain purra hammasta ihmisten typeryyksien keskellä ja toivoa parasta. Muuten voi käydä vielä huonommin.

Lähes jokainen transsukupuolinen, muunsukupuolinen tai intersukupuolinen on joutunut vastaaviin tilanteisiin. Ehkä sitä ei aina pienenä vielä ymmärrä. Joillakin asian tajuaminen ja erityisesti hyväksyminen voi viedä kokonaisen eliniän. Se ei vähennä arvoasi. Ei, vaikka yhteiskunta sanoisi mitä tahansa.

Dysforiaakin voi olla monenlaista ja tasoista. Esimerkiksi itselläni se on hyvinkin pahana. Se estää itsestä pitämisen, saa epävarmaksi aina julkisilla paikoilla. Kyllä sen itse vaan tietää, oletko nainen vai mies. Aivotkin sen tietää, muutenhan ei olisi edes mitään dysforiaa.

Olen ajatellut elämää tulevaisuudessa. Onko minulla sitä silloin?

Minun tuleva elämäni, sellainen kuin sen olisi suurinpiirtein pitänyt olla. Muut yrittävät estää sen.

Dysforia ei lähde pois ilman hormoneja. Transtausta ei lähde milloinkaan pois. Silti lääkärit ja hoitajat yllättyvät kerta toisensa jälkeen siitä, että syntyperäinen taustani ei ole lähtenyt pois päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosien aikana.

Ihmiset eivät ymmärrä, koska heillä ei ole tarpeeksi tietoa. He antavat oman mielikuvituksensa laukata, ja tekevät meistä friikkejä.

Voisin kertoa enemmänkin, jopa heille, minkälaista on elää sekasikiönä, sukupuolten välissä. Mutta minua ei kuunneltaisi.

Lääkäri ei kirjoittanut lähetettä polille. Tutkimuksiin tuhlattua aikaa en saa takaisin. Ehkä kovin isku vasten kasvoja oli se, että tutkimukset olivat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia ei edes katsottu ennen päätöstä. Minua jekutettiin, pidettiin pilkkana jälleen kerran.

Tulevaisuus on epävarma, pimeyden peitossa. Lyhtyni valo on sammumassa. Pitää vain toivoa, että seuraavassa risteyksessä kohtaan vihdoin valoa.

Transsukupuolisuudesta osa 2 - Eli minkälaista on elää systeemin varjopuolella

Kuten jo aikaisemmin kerroin, translaki nykyisellään on lähes hyödytyn, koska sitä ei usein noudateta. Kokemani ei ole mitenkään epätavallista Suomessa. Translain uudistus tarvitaan ja mieluusti niin ripeästi kuin suinkaan inhimillisesti mahdollista. En pidätä kuitenkaan hengitystäni.

Itse olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että minua on kohdeltu suurimmaksi osaksi sukupuolen osalta hyvin. Esimerkiksi vanhempani eivät ehkä täysin ymmärrä tilaani tai ahdinkoani, mutta eivät hylkää, ja yrittävät tukea edes vähän. Se on enemmän kuin monilla.

Olen oikeastaan vain kerran kuullut loukkaavan nimityksen itsestäni. Kerran julkisessa vessassa sukupuoltani ihmeteltiin, ja minua kutsuttiin SheHe-nimityksellä, naureskellen.

Se oli ikävää, mutta vähäistä verrattuna monien muiden kokemuksiin. Jostain syystä toisten ihmisten kunnioittaminen on joillekin todella vaikeaa.

Mutta koska en ole vielä hormoneilla, tuon kaltaisia tilanteita pitää kestää. Ja ehkä sen jälkeenkin.

Ei kaikki käyntini julkisissa vessoissa kuitenkaan aina johda pahaan mieleen. Jokainen ihmettelevä mies vessassa, tai naiset, jotka seuraavat minua miesten vessaan, ne tuovat hetkellisen onnen tunteen. Vaikka ovatkin aina hieman hankalia tilanteita kaikille osapuolille.

Minut ollaan esimerkiksi päästetty kaupan kassajonossa edelle ja käytetty pronominia she.

Nuo tapahtumat ovat ilahduttavia, kunhan muistaa pitää turpansa kiinni. On pienempi paha vaikuttaa töykeältä, kuin saada huuteluita niskaansa, taikka kohdata jopa väkivaltaa.

Olen onnellisessa asemassa myös siinä, että jotkut saattavat pitää minua naisena ulkonäköni takia, vaikka en ole edes koko prosessissa vielä. Kaikki tosin eivät. Julkisesti yritän pitää aina suuni supussa, vaikka kaupan kassajonossa, jotta edes se pieni illuusio normaalista elämästä ei särkyisi. En myöskään tykkää, että minua kutsutaan nimeltä julkisesti. Saan aina kummaksuvia katseita ihmisiltä.

Olen välillä kovin uupunut koko lähetteen hausta. Mahdollisesti raskas tutkimusjakso tuntuu paratiisilta tähän limboon verrattuna.

Aina kun toivo pilkistää edes jostain, se tuhotaan kerta toisensa jälkeen. Näin ei pitäisi käydä systeemissä. Jos jaksan vielä vähän, niin ehkä voin vihdoin elää. Ehkä. Elämäni ja tulevaisuuteni on tällä hetkellä transpolin ulkopuolisten lääkäreiden käsissä.

Translain pitäisi turvata oikeuteni ja mahdollisuuteni normaaliin elämään. Mutta tähän mennessä se on melkein tuhonnut sen. Jo ainakin viiden vuoden ajan.

Tärkeää olisikin, että translain muuttamisen eteen tehtäisiin töitä. Valitettavasti pelkkä keskustelu ja valittelu ei sitä taianomaisesti muuta.

Kidutusta, seksuaalista väkivaltaa, tappamista - Puhutaan siis vieläkin transsukupuolisuudesta!

Heti ensimmäiseksi, anteeksi että päivitys käsittelee jotakin muuta aihetta kuin kirjoittamista. Tätä voisi pitää jatkona niille elämä-postauksille.

Katsoin pari päivää myöhässä A-studion lyhyehkön keskustelun transvanhemmuudesta, ja seurasin mielenkiinnosta siitä kehkeytynyttä somekeskustelua. En ota kantaa oikeastaan tuohon aiheeseen, vaan aihealueeseen ylipäätänsä. Eli transsukupuolisuuteen liittyviä elämäfaktoja.

Jos joku ei sitä noista aikaisemmista postauksista ole tajunnut (todella todennäköistä), olen transsukupuolinen. Elän tällä hetkellä hampaita narskuttaen väärän sukupuolen elämää.

Miksi?

Koska translailla voi suoraan sanoen pyyhkiä persettä. Anteeksi muihin päivityksiin sopimaton kielenkäyttö.

Olen ollut lähetelimbossa jo vuosien ajan. Lakiin kuuluu, että lääkäri, jolta lähetettä haet kirjoittaa lähetteen transpolille. Monilta voi kuulla, että tämä ei onnistu, ainakaan pohjoisemmassa. Ei onnistu kunnolla täällä Turun päässäkään.

Voikin kysyä, mihin tarvitaan koko lakia, jos sitä ei tarvitse noudattaa?

Kovin kokemus oli se, kun viimein sain lähetteen, ja transpoli vaati, että haen uudestaan polille sairauteni takia psykiatrian kautta.

Ok. Harmillinen takapakki. Erityisesti, kun psykiatrian puoli haluaa aina tehdä sinulle, transsukupuolinen, kaikenlaisia tutkimuksia, että saisit lähetteen sitä kautta. Huomautan, että nämä tutkimukset ovat lain vastaisia. Niihin ei kuulu suostua, mutta tilanteessani en voi muutakaan.

Minulle on myös psykiatrian taholta valehdeltu päin naamaa lähetteen hausta, eli siitä, miksi he eivät voi tehdä sitä.

Yksikään heidän väite ei muuten ole totta. En olisi muuten saanut terveyskeskuksesta ensimmäistä lähetettäni.

Minut pistettiin siis lain ulkopuolelle, ja voin vain toivoa, että jokin äärimmäisen epätoivoisista kamppailuistani kääntyisi vielä parhaimpaan päin.

Lopetan tältä erää tähän. Saatan tehdä uuden päivityksen asian tiimoilta myöhemmin. Tästä näköjään tuli avautumisen sijasta pieni faktapankki aiheesta, minkälaista on elää vähemmistönä, erilaisena Suomessa.

Sateenkaaritulevaisuus

Steps on nyt valmis ja lähetetty. En usko sen mahdollisuuksiin, koska se on pienoisromaani, mutta aina kannattaa yrittää.

Loton suunnitelmat ovat melkein kunnossa. Enää kaksi lukua jäljellä. Jätän ne huomiselle.

Väsyttää.

Olen saanut kolme uutta tarinanalkua. Kaksi nuortenromaania ja yksi lasten. Erikoisia tarinoita jälleen kerran.

Loton jälkeinen projekti on vielä mietinnässä. Ehkä Kasvoimme. Lastenkirja olisi kiva kirjoittaa vaihteluksi. Jos saisi suunnitelmat ajoissa valmiiksi tällä kertaa.

Ehkä huomenna se raakatekstin puserrus alkaa.

Eräs somessa levinnyt uutinen ja sen positiivinen vastaanotto sai hymyilemään. Muutokset tapahtuvat, mutta hitaasti. Minua ne eivät ehkä enää auta, mutta jotakuta muuta varmasti.

Tulevaisuudessa.

Toivoisin ajan etenevän nopeammin hetken ajan. Mutta vain hetken. Ehkä tämän sateenkaaren päässä on oikeasti jotain odottamisen arvoista.

Niin sen pitäisi olla.

Saisin kasvaa uudestaan, jälleen kerran. Silloin kasvaisin hetken verran.

Elämä omiin käsiin osa 4

Onnistuin tänään tavoitteessani, jota olen havitellut jo vuosia. Samalla minulle selvisi, että kaikki valheeksi luulemani oli sitä itseään.

Paskaa ja valhetta.

Kaksikymmentäminuuttiseni meni nopeasti ja positiivisesti, vaikka alussa pelottikin. Nyt sitten jännätään noin kuukausi. Sitä, mitä elämälleni käy.

Stereotyyppisesti ajateltuna, ihmisten ajatellutavoilla, olen varmaan kaikille vähän outo tapaus. Mutta lyhyt elämäni ja menneisyyteni on elättynä, eikä sen jälkiseurauksia voi perua. Nyt vain toivon, että eräät tekevät oikeudenmukaisen päätöksen, jotta voin alkaa elää.

Elämä omiin käsiin osa 3

Pienen pieni, mutta sitäkin hermostuttavampi puhelinsoitto takana. Sydän melkein petti, mutta selvisin. Noin kolmen viikon kuluttua selviää se, joudunko tappelemaan vastaan jonkun tuntemattoman kanssa (jälleen kerran).

Kauheasti sitä on joutunut lyhyehkön elämäni aikana todistelemaan oikeuttani olla ja elää. Nykyään varsinkin, vaikka kohtelu onkin tasaantunut. Ehkä yllättävintä nuorelle minälleni oli, kuinka julmia aikuiset voivatkaan olla lapsia kohtaan. Erityisesti sellaiset aikuiset, joilla on valtaa pienempiin. Ei aina ne lapset, kuulkaas.

Tänään kirjoitin, tällaisena sivuhuomautuksensa, yli nopeusrajojeni. Se tuntui hyvältä, pieneltä piristykseltä kaiken pahan olon keskellä. Mutta silti joskus itkemisen ohella on pakko huutaa.

Äänettömästi.

Elämä omiin käsiin osa 2

Tulostin hankittu. Eihän se olisi ollut pakollinen, mutta ei siitä haittaakaan ole. En jaksaisi saada nimittäin pahaa niskaan, ja täten kinastella tuntemattoman ihmisen kanssa asiasta, joka ei hänelle pientä toimenpidettä kummemmin kuulu.

Maanantaina soitan puhelun. Sydän tykyttää jo nyt. Ollaanko minulle ilkeitä niin kuin yleensä? Ruvetaanko kanssani epäammattimaisesti- ja asiallisesti kinastelemaan?

Tarvitsemani lappu on jo tulostettu ja turvassa vihkon sisällä. Siellä se pysyy jonkin aikaa.

Jännittää ihan pirusti. Ja tiedän vielä hetken koittavan, jolloin jännittää vielä enemmän.

Tuntuu että huimaisi.

Elämä omiin käsiin osa 1

Olen tuhlannut kolme-neljä vuotta elämästäni kuunnellen valheita. Valheita paremmasta tulevaisuudesta, jota minulle ollaan luvattu ilman aikomustakaan pitää noita lupauksia. Ajattelin pelata varman päälle, jotta elämäni voisi kunnolla alkaa, mutta se osoittautui virheeksi.

Olisi pitänyt toimia niin kuin kaikki muutkin.

Liittyhään näihin vuosiin muutakin pahaa, mutta se ei kuulu tähän postaukseen tai tuleviinkaan. Nämä eivät liity kirjoittamiseen mitenkään, vaikka se onkin osa tavoitettani ottaa elämäni omiin käsiini. Ironisesti se tarkoittaa kohdallani sitä, että antaudun vielä muutaman kerrallisen muiden arvosteltavaksi.

Tehtävän ensimmäinen vaihe on nimeltään "Osta se pirun tulostin!". Halvalla niitäkin lähtee, ja kirjoittamiseen sellaista ei tarvita (toki antaa enemmän mahdollisuuksia kustantamovalintaan).

Tarvitsen huvittavasti tuota laitetta paperin tai kahteen. Niitäkin tarvitaan tässä ihme maailmassa, jos tuuri ei käy myöten. Ja en enää luota tuuriini.

Tällaista se elämä on. Syntyä nyt erilaisena kuin muut.