Transsukupuolisuudesta - Onko valoa lähettyvillä?

Transsukupuolisuus on usein häpeää. Et ehkä uskalla edes näyttää kehoasi, itseäsi, muille. Jokainen nainen, tyttö, voi kuvitella, miltä tuntuisi seistä alasti poikajoukkion keskellä. Olkoon se sitten lasten keskuudessa, tai aikuisten.

Osa saattaisi ehkä itkeä, kun muut haukkuvat kehoasi. Usein se kuitenkaan ei ole se paras vaihtoehto. Joskus pitää vain purra hammasta ihmisten typeryyksien keskellä ja toivoa parasta. Muuten voi käydä vielä huonommin.

Lähes jokainen transsukupuolinen, muunsukupuolinen tai intersukupuolinen on joutunut vastaaviin tilanteisiin. Ehkä sitä ei aina pienenä vielä ymmärrä. Joillakin asian tajuaminen ja erityisesti hyväksyminen voi viedä kokonaisen eliniän. Se ei vähennä arvoasi. Ei, vaikka yhteiskunta sanoisi mitä tahansa.

Dysforiaakin voi olla monenlaista ja tasoista. Esimerkiksi itselläni se on hyvinkin pahana. Se estää itsestä pitämisen, saa epävarmaksi aina julkisilla paikoilla. Kyllä sen itse vaan tietää, oletko nainen vai mies. Aivotkin sen tietää, muutenhan ei olisi edes mitään dysforiaa.

Olen ajatellut elämää tulevaisuudessa. Onko minulla sitä silloin?

Minun tuleva elämäni, sellainen kuin sen olisi suurinpiirtein pitänyt olla. Muut yrittävät estää sen.

Dysforia ei lähde pois ilman hormoneja. Transtausta ei lähde milloinkaan pois. Silti lääkärit ja hoitajat yllättyvät kerta toisensa jälkeen siitä, että syntyperäinen taustani ei ole lähtenyt pois päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosien aikana.

Ihmiset eivät ymmärrä, koska heillä ei ole tarpeeksi tietoa. He antavat oman mielikuvituksensa laukata, ja tekevät meistä friikkejä.

Voisin kertoa enemmänkin, jopa heille, minkälaista on elää sekasikiönä, sukupuolten välissä. Mutta minua ei kuunneltaisi.

Lääkäri ei kirjoittanut lähetettä polille. Tutkimuksiin tuhlattua aikaa en saa takaisin. Ehkä kovin isku vasten kasvoja oli se, että tutkimukset olivat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia ei edes katsottu ennen päätöstä. Minua jekutettiin, pidettiin pilkkana jälleen kerran.

Tulevaisuus on epävarma, pimeyden peitossa. Lyhtyni valo on sammumassa. Pitää vain toivoa, että seuraavassa risteyksessä kohtaan vihdoin valoa.

Vuosia sitten - Projekti Hyrysysy

Olen ollut nyt melkein kuukauden kirjoittamatta paljoakaan. Vähän Stepsia, nyt pitäisi suunnitella lisää lukuja. Pieniä kohtauksia Sanoista. En melkein mitään. Tuntuu, että Sydärin aika ei ole juuri nyt. Olen pähkäillyt eri projektien kanssa, mutta mikään ei ottanut tuulta alleen.

Sitten luin läpi yhden ensimmäisistä käsikirjoituksistani, joita vakavissani työstin, mutta jätin kesken laadun surkeuden takia. Luin piruuttani tarinan noin 80-100 liuskaa, kaiken jonka olin kirjoittanut (oikeasti tästä kopiosta puuttui noin yksi luku).

Ja herranen aika, se ei ollutkaan huono. Toki tarina tarvitsee tulevaisuudessa pientä kauneusleikkausta erityisesti proosan kannalta, mutta mielestäni sekin toimi juuri niin kuin olin silloin ajatellut, sujuvaa ja nopearytmistä.

Tarinankin rytmi oli nopea. Luvut olivat noin 5-9 liuskaisia.

Oikeastaan kaikki oli niin kuin piti ensimmäisessä versiossa. Ja tämän tarinan olen vuosien aikana aloittanut uudestaan (epäonnistuen) kerta toisensa jälkeen.

En tiedä johtuuko tämä itselleni järkyttävä käänne taitotasoni noususta. Ehkä nyt näen selvemmin kyseisen kässärin tason, ja pystyn ymmärtämään, että yksinkertaisempi ja sujuva proosa on tarpeeksi hyvää.

Suunnittelin tänään lisää lukuja projektiin. Ehkä kirjoitan niitä jo ennen kaikkien lukujen valmistumista suunnitelmatasolla. Projektiongelma ratkaistu monella tapaa.

Projekti kulkee nimellä Hyrysysy, ja on steampunkahtavaa spefiä, pienin yleisin scifimaustein. Eli vähän erilaisia genrejä yhdistelevää. Pääpainona on kyllä tuo steampunkahtava meininki ilmalaivoineen, ja kojeineen.

Jos tämän saan julkaistua, niin nauran sekä ilosta, että omalle vuosien takaiselle itselleni. Tie ei kuitenkaan tule tällaiselle teokselle olemaan helppo.

Lotosta en ole kuullut lisää ollenkaan. Lähetin silti vielä yhteen kustantamoon.

Viimeinen rutistus sataan liuskaan

Ensi viikolla alkaa viimeinen kiri siihen kirottuun sadannen liuskan rajaan, Stepsin uusioversion ensimmäisen osion loppuun.

Flunssa vei voimat, ja saankin vasta nyt energiaa kirjoittamiseen.

Tuon sadannen liuskan jälkeen olen valmis Sanojen kirjoittamiseen ensi kuun aikana.

Enää siis yksi luku Stepsia, sitten alkuperäisen tekstin kopioimista sen verran kuin pystyn, pienellä ripauksella uutta. Sitten se on siinä. Sen jälkeen pitää suunnitella uutta vanhojen suunnitelmien pohjalta.

Toivottavasti pärjään ensi kuussa. Pitäisi saada Ne Sanat mahdollisimman valmiiksi sen aikana. En ole vieläkään varma tuleeko tästä lyhyt romaani, vai pidempi pienoisromaani. Aika näyttää.

Transsukupuolisuudesta osa 2 - Eli minkälaista on elää systeemin varjopuolella

Kuten jo aikaisemmin kerroin, translaki nykyisellään on lähes hyödytyn, koska sitä ei usein noudateta. Kokemani ei ole mitenkään epätavallista Suomessa. Translain uudistus tarvitaan ja mieluusti niin ripeästi kuin suinkaan inhimillisesti mahdollista. En pidätä kuitenkaan hengitystäni.

Itse olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että minua on kohdeltu suurimmaksi osaksi sukupuolen osalta hyvin. Esimerkiksi vanhempani eivät ehkä täysin ymmärrä tilaani tai ahdinkoani, mutta eivät hylkää, ja yrittävät tukea edes vähän. Se on enemmän kuin monilla.

Olen oikeastaan vain kerran kuullut loukkaavan nimityksen itsestäni. Kerran julkisessa vessassa sukupuoltani ihmeteltiin, ja minua kutsuttiin SheHe-nimityksellä, naureskellen.

Se oli ikävää, mutta vähäistä verrattuna monien muiden kokemuksiin. Jostain syystä toisten ihmisten kunnioittaminen on joillekin todella vaikeaa.

Mutta koska en ole vielä hormoneilla, tuon kaltaisia tilanteita pitää kestää. Ja ehkä sen jälkeenkin.

Ei kaikki käyntini julkisissa vessoissa kuitenkaan aina johda pahaan mieleen. Jokainen ihmettelevä mies vessassa, tai naiset, jotka seuraavat minua miesten vessaan, ne tuovat hetkellisen onnen tunteen. Vaikka ovatkin aina hieman hankalia tilanteita kaikille osapuolille.

Minut ollaan esimerkiksi päästetty kaupan kassajonossa edelle ja käytetty pronominia she.

Nuo tapahtumat ovat ilahduttavia, kunhan muistaa pitää turpansa kiinni. On pienempi paha vaikuttaa töykeältä, kuin saada huuteluita niskaansa, taikka kohdata jopa väkivaltaa.

Olen onnellisessa asemassa myös siinä, että jotkut saattavat pitää minua naisena ulkonäköni takia, vaikka en ole edes koko prosessissa vielä. Kaikki tosin eivät. Julkisesti yritän pitää aina suuni supussa, vaikka kaupan kassajonossa, jotta edes se pieni illuusio normaalista elämästä ei särkyisi. En myöskään tykkää, että minua kutsutaan nimeltä julkisesti. Saan aina kummaksuvia katseita ihmisiltä.

Olen välillä kovin uupunut koko lähetteen hausta. Mahdollisesti raskas tutkimusjakso tuntuu paratiisilta tähän limboon verrattuna.

Aina kun toivo pilkistää edes jostain, se tuhotaan kerta toisensa jälkeen. Näin ei pitäisi käydä systeemissä. Jos jaksan vielä vähän, niin ehkä voin vihdoin elää. Ehkä. Elämäni ja tulevaisuuteni on tällä hetkellä transpolin ulkopuolisten lääkäreiden käsissä.

Translain pitäisi turvata oikeuteni ja mahdollisuuteni normaaliin elämään. Mutta tähän mennessä se on melkein tuhonnut sen. Jo ainakin viiden vuoden ajan.

Tärkeää olisikin, että translain muuttamisen eteen tehtäisiin töitä. Valitettavasti pelkkä keskustelu ja valittelu ei sitä taianomaisesti muuta.

Kidutusta, seksuaalista väkivaltaa, tappamista - Puhutaan siis vieläkin transsukupuolisuudesta!

Heti ensimmäiseksi, anteeksi että päivitys käsittelee jotakin muuta aihetta kuin kirjoittamista. Tätä voisi pitää jatkona niille elämä-postauksille.

Katsoin pari päivää myöhässä A-studion lyhyehkön keskustelun transvanhemmuudesta, ja seurasin mielenkiinnosta siitä kehkeytynyttä somekeskustelua. En ota kantaa oikeastaan tuohon aiheeseen, vaan aihealueeseen ylipäätänsä. Eli transsukupuolisuuteen liittyviä elämäfaktoja.

Jos joku ei sitä noista aikaisemmista postauksista ole tajunnut (todella todennäköistä), olen transsukupuolinen. Elän tällä hetkellä hampaita narskuttaen väärän sukupuolen elämää.

Miksi?

Koska translailla voi suoraan sanoen pyyhkiä persettä. Anteeksi muihin päivityksiin sopimaton kielenkäyttö.

Olen ollut lähetelimbossa jo vuosien ajan. Lakiin kuuluu, että lääkäri, jolta lähetettä haet kirjoittaa lähetteen transpolille. Monilta voi kuulla, että tämä ei onnistu, ainakaan pohjoisemmassa. Ei onnistu kunnolla täällä Turun päässäkään.

Voikin kysyä, mihin tarvitaan koko lakia, jos sitä ei tarvitse noudattaa?

Kovin kokemus oli se, kun viimein sain lähetteen, ja transpoli vaati, että haen uudestaan polille sairauteni takia psykiatrian kautta.

Ok. Harmillinen takapakki. Erityisesti, kun psykiatrian puoli haluaa aina tehdä sinulle, transsukupuolinen, kaikenlaisia tutkimuksia, että saisit lähetteen sitä kautta. Huomautan, että nämä tutkimukset ovat lain vastaisia. Niihin ei kuulu suostua, mutta tilanteessani en voi muutakaan.

Minulle on myös psykiatrian taholta valehdeltu päin naamaa lähetteen hausta, eli siitä, miksi he eivät voi tehdä sitä.

Yksikään heidän väite ei muuten ole totta. En olisi muuten saanut terveyskeskuksesta ensimmäistä lähetettäni.

Minut pistettiin siis lain ulkopuolelle, ja voin vain toivoa, että jokin äärimmäisen epätoivoisista kamppailuistani kääntyisi vielä parhaimpaan päin.

Lopetan tältä erää tähän. Saatan tehdä uuden päivityksen asian tiimoilta myöhemmin. Tästä näköjään tuli avautumisen sijasta pieni faktapankki aiheesta, minkälaista on elää vähemmistönä, erilaisena Suomessa.

Loton ensimmäinen hylsy

Ensimmäinen hylsy saapui tänään. Tavallista sorttia, kustantamolta, joka on aina vastannut ensimmäiseksi.

Kaksi tai oikeastaan kolme mahdollisuutta vielä.

Kesti vähän yli kuukauden.

Normihylsy tietenkin harmittaa, mutta olen saanut näiden vuosien aikana niin monta hylsyä, että se ei vaikuta oikeastaan mihinkään.

Lotto on mielestäni myyvin ja valtavirtaisin kässäri, jonka olen tehnyt. Oikeastaan kumpikaan tällä hetkellä työstämäni käsikirjoitus ei vastaa ihan Loton mahdollisia mahdollisuuksia.

Ne Sanat on vielä valtavirtaisempi kuin Lotto. Sekään ei kyllä takaa mitään.

Olen toki yrittänyt kolmella pienoisromaanilla, joilla voi melkein heittää kustannussopimukselle hyvästit. Yritän keskittyä romaaneihin tästä lähtien.

Lotto on toinen kirjoittamani romaani. Paljon tuhlattua työtä pienoisromaanien parissa. Ei oikeastaan, mutta siltä se tuntuu.

Pitäisi mennä kirjoittamaan lisää Stepsia. Tänään olen ollut väsynyt.

Hyvä vai kerrassaan loistava kohtaus?

Tänään oli hyvä kirjoittamispäivä. Sain tehtyä Stepsiin mielestäni todella hyvän, noin kolmen liuskan mittaisen kohtauksen, ja muuta.

Tällä viikolla yritän ahkeroida, vaikka flunssa yrittääkin estää suunnitelmat.

Ne Sanat -kässärin esiraakatekstin tuotto on kanssa sujunut hyvin. Kohtauksia ja pätkiä sieltä täältä. Kunnon lukusuunnitelmia ei vielä kuitenkaan ole. Ne tulevat ajankohtaisiin vasta myöhemmin. Aikaa ei kuitenkaan silti ole hukattavaksi, jos aion aloittaa marraskuun alussa.

Luulen, että tulen suosimaan keskivertoani lyhyempiä lukuja. Että tyyli ei hengästyttäisi. Ne kohdat olkoon kohokohtia.

Kaikkea ei tarvitse tällä kertaa suunnitella perinpohjaisesti. Voin improvisoida tavanomaista enemmän.

Vaihdan blogin kuvauksen Sanoihin vastaavaksi ensi kuun ajaksi, jolloin se on pääprojektini. Sydäri odottaa kiltisti vuoroaan, aikaansa koittavaksi.

Ainakin suunnitelmat sen kohdalla ovat kunnossa, jotta pääsen lastenkirjan makuun helposti viimeistään Sanojen jälkeen.