En ole paljoa puhunut ensimmäisestä valmistuneesta käsikirjoituksestani. Syy on tosin helppo löytää. Perustin blogin numero kahden valmistuttua.
Ensimmäinen oli keskenkasvuinen, luojansa kautta pilkattu, raapale suuremmasta tarinasta. Siitä piti tulla alunperin mahdollisesti 50 000-60 000 sanaa pitkä.
Lopputulos oli noin 20 000.
Miksi? Elämäni oli pienessä murroksessa kirjoittamisen suhteen. Kirjoittamistani arvosteltiin, unelmiani pilkattiin. Ehkä ilkein ja samalla herättävin kommentti tuli välikäden kautta. Tuo kommentti puhuttiin selkäni takana.
Että kirjoittaminen ja julkaisu olisi liian suuri haave minun kaltaisilleni.
Hauskinta näin jälkikäteen onkin, että he eivät selvästikään tienneet, että Suomessa pystyy kuka tahansa julkaisemaan, kunhan taitoa ja tuuria löytyy. Siinä ei katsota ikää, luokkaa, sukupuolta, seksuaalisuutta tai sairautta.
Mutta tuon paineen ja ilkeyden alla tein virheen ja muovasin tarinasta väkisin pienoisromaanin. Ja hylsyjähän se keräsikin. Mielestäni kieli ei ollu tarpeeksi sulavaa ja hiottua, ja tarina oli vain pieni osa siitä, mihin pyrin. Siksi teinkin päätöksen nyt, kun kolmonen on lähellä valmistumista.
Seuraava projektini on tämä ensimmäinen.
Projekti josta vihjailin aikaisemmin vaatii vielä paljon suunnittelua, joten tässä välissä olisi sopiva aika palata menneisyyteen ja tehdä tarina, jonka kirjoittamisesta silloin haaveilin. Haaveilen vieläkin.
Kesä lähestyy. Kirjoitin ensimmäistäni vuonna 2014 samoihin aikoihin. Jos vain pääsisin kodistani ulos sairasteluistani huolimatta, tuntisin varmana uuden tuulen tuoksun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti