tiistai 14. elokuuta 2018

Pohdintaa - olenko täysin huono?

Ensimmäinen valmistunut kässärini oli kuvottava. Lähetin sen liian aikaisin kustantamoihin ja niin hylsyt tulivat.

Toinen oli jo parannus, jos erään kustantamon ihan positiivisia kommentteja uskoisi.

Ensimmäisen romaanin sain puskettua ulos itsestäni, mutta en saanut sitäkään julki.

Toinen romaani sai aloituksesta kiitoksia, mutta tarinasta "moitteita", luulisin. Sain myöhemmin lukupalvelusta kommentia, jossa erityisesti juonta kehuttiin, vaikka parannettavaa olikin muissa kohdissa. Vaikka lukijat ovatkin erilaisia, sai tämä minut vähän hämmentyneeksi.

Kolmas pienoisromaanini epäonnistui osittain varmaan muotonsa, osittain tarinansa takia. Nyt siitä on kokonainen romaaniversio editoitavana. Kunhan jaksaisin tarttua taas kässäriin.

Novaan olen osallistunut kaksi kertaa, kummassakaan menestymättä yhtään. En taida olla novellien kirjoittaja, ainakaan.

Joskus kaikkien näiden vuosien jälkeen, monien epäonnistumisten kolahdettua päin naamaa, tunnen itseni todella huonoksi kirjoittajaksi. Kyllä näin monen käsikirjoituksen jälkeen, kaikkien vuosien ja hylsyjen, pitäisi tehdä tehtävänsä ja minä kehittyisin. Ehkä olen vain huono? Erityisesti kun jo toinen kustantamo ei antanut vastausta. Alkaa tulla tavaksi.

Editoin Stepsin parhaani mukaan. Alien odottaa aikaansa, jotta voisin taas keskittyä siihen. Se aikuisten kirja pitäisi suunnitella ja kirjoittaa. Jos ei kisaan ehdi, niin muuten vaan.

Sitten on eräs projekti, jota kirjoitin aluksi innoissani, mutta epävarmuuteni koko julkaisemisideaa kohtaan vei voiton minusta, hetkeksi. Nyt innostus taas tuli esiin.

Projekti on hyvin riskialtis, sillä se on pienoisromaani ja kaiken lisäksi vielä englanniksi. Jos saan sen editoitua siedettäväksi, ajatuksenani oli kokeilla lähettää se rundille pariin kustantamoon, jotka hyväksyvät aina joskus pienoisromaaneja ilman agentteja, jopa ulkomailta käsin.

En tiedä. Vaikka mahdollisuudet ovat pienet, erityisesti suuressa maailmassa, ehkä joskus onni käy visiitillä. Muuten kyseinen kässäri jääköön pöytälaatikkoon. Odottamaan, jos sen joku löytäisi.

Kaikki aina sanoivat, että elämä helpottuu, kun kasvan. Oikeastihan se on tullut vaikeammaksi. On täysi ihme, että vielä jaksan suunnistaa eteenpäin elämän salaperäisessä limbossa.

Yritän kirjoittaa taas enemmän, sekä kässäreihin sisältöä, mutta myös blogiin. Ei tätä kauhesti lueta, mutta jokainen lukija ja kävijä ilahduttaa.

Päivät vierähtävät ja näytän muuten kohoavasta painosta huolimatta yhtä nuorelta kuin kouluaikoinakin. Joidenkin mielestä alakouluikäiseltä, jos uskoo. Siitä olen tyytyväinen. Ainakin vampyyriydestä on jotain hyötyä. Ja limbosta.

Deadlinet paukkuu, vaikka ei sellaisia olekaan olemassa.

Ainakaan minulla. Haha...






9 kommenttia:

  1. Et ole huono. Enkä minäkään ole :D Vaikkemme olekaan julkaissut.
    Sitä pitää vaan löytää Se teksti, joka kumpuaa omasta itsestä, omalla äänellä. Ja sitten pitää löytää se kustannustoimittaja, joka tunnistaa sen äänen.
    Deadlineista en sano mitään *maailman hitain*
    -Än Kirjaimia ja sanoja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Epäileväisyys taitaa olla aika yleistä kirjoittajien keskuudessa.

      Tuntuu, että tänään kirjoittaisin taas. Mutta raakatekstiä vai editointia? Siinäpä vasta kysymys, johon en osaa vastata ennakkoon.

      Poista
    2. Epäilys on ikuista :D
      Pääasia, että kirjoittaa. Jotain. Minä ehkä tänäiltana taas saan raavittua ww:hen pätkän editoitua uusintakierrosta (joka jää sitten odottamaan uusinta-uusintakierrosta)
      Än

      Poista
    3. Heh.

      Toivon, että saat editoitua, kunhan ehdit ja jaksat. Itse sain jo kirjoitettua pienen pätkän, vaikka epäilinkin jaksanko aikaisen herätyksen jäljiltä.

      Poista
  2. En usko, että olet huono. Kirjoittaminen on hyvin pitkäjänteistä puuhaa ja kehittyminen vaatii paljon työtä. Hylsyjen saaminen on ahdistavaa, mutta kustantamorundilla kilpailet aina myös jo julkaisseiden kirjailijoiden kanssa. Sen vuoksi hyvin harva kirjoittaja menestyy ensimmäisellä käsiksellään tai edes toisellaan. Tuntemani on kirjoittajat ovat lähes poikkeuksetta kirjoittaneet useamman käsikirjoituksen, opiskelleet kirjoittamista tai käyneet kursseilla ja vielä muokanneet käsikirjoituksiaan useamman vertaispalauterundin jälkeen ennen kuin kustantamot ovat kiinnostuneet heistä.

    Alussa on vaikea hahmottaa omia kehityskohteitaan, varsinkin kun kustantamot eivät pidä palautteen antamista tehtävänään. Palautteen sisäistäminen on aivan helvetillistä touhua. Oman uniikin kirjallisen ilmaisun löytäminen voi olla tuskien takana. Tämän lisäksi sinnikästä työtä ei aina palkita ja sama epävarmuus jatkuu jo julkaisseillakin kirjoittajilla. Kustantamoiden vastaamattomuudesta ei kannata lannistua, sillä kustantamot hukkuvat käsikirjoituksiin, eikä heillä riitä omien sanojensa mukaan resursseja edes perushylsyjen lähettämiseen.

    Minulle kirjoittajana tärkeintä on ollut haastaa itseäni kehittymään. Mennä pois omilta mukavuusalueiltani ja ottaa vastaan kovaakin kritiikkiä, välillä ihan tuntemattomilta. Olen valehtelematta itkenyt joskus palautteen jälkeen ja ollut pitkään masiksessa. Olen myös itse opetellut antamaan kritiikkiä ja oppinut sitä kautta kirjoittamisesta valtavasti.

    Tällä hetkellä olen kirjoittanut 6 vuotta julkaisuhakuisesti, sitä ennen olen kirjoittanut 6-vuotiaasta lähtien muuten vain. 6 vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutta omaa kehitystä on välillä vaikea huomata itse. Tärkeintä minulle on ollut muiden kirjoittajien yhteisö ja tuki. Kohtalontovereilta saa sympatiaa, heidän kirjoitushuoliensa ja käsistensä jakaminen edesauttaa kirjoittajalle tärkeää ristipölyttymistä ja verkostoitumisen kautta saa sellaista tietoa, joka ei yleensä puhuta blogeissa tai kirjamessuilla. En olisi koskaan löytänyt nykyistä työpariani, ellen olisi hakeutunut aktiivisesti muiden kirjoittajien seuraan. :)

    En ole vielä julkaissut, mutta minulla vahva usko tulevaan.

    Some antaa varmasti helpommin vaikutelman, että kaikki muut saavat aikaan ja minä en. Sen kanssa oppii elämään. Ulospäin kun harvemmin näkyy asioihin oikeasti upotettu aika.

    Olen ollut niin pitkään blogimaailmasta tauolla, että en osaa sanoa millaisia vaiheita olet kokenut viimeisimmän käsiksesi kanssa. Ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon. Kannattaa pohtia onko jotain uutta suuntaa, johon voisit lähteä, vaikkapa uusia koelukijoita, yhdistystoimintaa, kursseja, opetusta, luetko monipuolisesti, uusia kustantamoja jne.

    Tarjoudun itse ainakin mielelläni koelukijaksi, jos sellaista tarvitset.

    Motivaatiovalaan kuolemattomin sanoin: "Kyllä se siitä!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevasta tekstistä.

      Koelukijat olisivat todella tarpeen, sillä olen tähän mennessä mennyt sokkona. Vaikka joskus hylsyjen mukana tulleet kommentit rohkaisevatkin myös positiivisilla kohdillaan, olisi siitä paljon apua. En vain osaa lähestyä ihmisiä, kirjoittajia.

      Steps-kässäri on tällä hetkellä editoitavana ja pistetty tarinaltaan ja rakenteeltaan lähes kokonaan uusiksi. Tällä hetkellä en osaa enää oikein muuta, kuin editoida lausetasolla, alusta loppuun. Olisin hyvin kiitollinen, jos suostuisit koelukijaksi, kunhan saan uusimman version kasaan.

      Poista
    2. Laita ihmeessä viestiä, kun kässäri on lukukuosissa. Yhteystietoni löytyvät blogin puolelta. :)

      Poista
  3. Hylsyjen kerääminen kuuluu asiaan. Niitäkin tarinoita löytyy, jossa kirjoittaja sai ensimmäisellä kässärillä kustannussopimuksen, mutta he ovat harvinaisuus. Nämä tarina on tietenkin lehdistöseksikkäämpiä kuin ne, missä kirjoitettiin 10 vuotta tai enemmän ennen läpimurtoa.

    Jos olet saanut kustantajalta mitään kommentteja perushylsyn lisäksi, niin se on saavutus sekin! Kuten vaarna sanoi, kustantamot hukkuvat kässäreihin. Se, että joku otti aikaa vastaamaa ei ole pieni asia. Se todistaa, että kirjoitit jotain, mikä herätti mielenkiintoa.

    Palautteen sisäistäminen on vaikeaa. Varsinkin jos se kohdistuu johonkin rakkaaseen kohtaan tarinassa. Usein olen paininut jonkin kohtauksen kanssa ja tiedostanut, ettei se toimi mutta tarvitaan ulkopuolinen sanomaan, että tämä hahmo/kohtaus on turha. Ja ensimmäinen reaktioni on aina EI! Mutta sitten kun tunteet eivät ole enää päällimmäisenä pinnalla on voinut ajatella asiaa analyyttisemmin. Ehkä jos sen kässärin jaksaisi todellakin haudata puoleksi vuodeksi niin ne ongelmalliset kohdat löytäisi itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä olen pitänyt liiaksi kiirettä kässärien kanssa. Steps on opettanut noin kolmen vuoden urakallaan, että joskus täytyy pistää tarina jopa täysin uusiksi, jotta se toimisi. Enkä tiedä vieläkään. Siis, että toimiiko se.

      Onneksi on kertynyt niitä ideoita tarinoihin lähes joka päivä. Aina löytyy jotain kirjoitettavaa, ja niin koko kirjoittamisen kierre alkaa uudestaan ja jatkuu.

      Poista