perjantai 13. lokakuuta 2017

Transsukupuolisuudesta osa 2 - Eli minkälaista on elää systeemin varjopuolella

Kuten jo aikaisemmin kerroin, translaki nykyisellään on lähes hyödytyn, koska sitä ei usein noudateta. Kokemani ei ole mitenkään epätavallista Suomessa. Translain uudistus tarvitaan ja mieluusti niin ripeästi kuin suinkaan inhimillisesti mahdollista. En pidätä kuitenkaan hengitystäni.

Itse olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että minua on kohdeltu suurimmaksi osaksi sukupuolen osalta hyvin. Esimerkiksi vanhempani eivät ehkä täysin ymmärrä tilaani tai ahdinkoani, mutta eivät hylkää, ja yrittävät tukea edes vähän. Se on enemmän kuin monilla.

Olen oikeastaan vain kerran kuullut loukkaavan nimityksen itsestäni. Kerran julkisessa vessassa sukupuoltani ihmeteltiin, ja minua kutsuttiin SheHe-nimityksellä, naureskellen.

Se oli ikävää, mutta vähäistä verrattuna monien muiden kokemuksiin. Jostain syystä toisten ihmisten kunnioittaminen on joillekin todella vaikeaa.

Mutta koska en ole vielä hormoneilla, tuon kaltaisia tilanteita pitää kestää. Ja ehkä sen jälkeenkin.

Ei kaikki käyntini julkisissa vessoissa kuitenkaan aina johda pahaan mieleen. Jokainen ihmettelevä mies vessassa, tai naiset, jotka seuraavat minua miesten vessaan, ne tuovat hetkellisen onnen tunteen. Vaikka ovatkin aina hieman hankalia tilanteita kaikille osapuolille.

Minut ollaan esimerkiksi päästetty kaupan kassajonossa edelle ja käytetty pronominia she.

Nuo tapahtumat ovat ilahduttavia, kunhan muistaa pitää turpansa kiinni. On pienempi paha vaikuttaa töykeältä, kuin saada huuteluita niskaansa, taikka kohdata jopa väkivaltaa.

Olen onnellisessa asemassa myös siinä, että jotkut saattavat pitää minua naisena ulkonäköni takia, vaikka en ole edes koko prosessissa vielä. Kaikki tosin eivät. Julkisesti yritän pitää aina suuni supussa, vaikka kaupan kassajonossa, jotta edes se pieni illuusio normaalista elämästä ei särkyisi. En myöskään tykkää, että minua kutsutaan nimeltä julkisesti. Saan aina kummaksuvia katseita ihmisiltä.

Olen välillä kovin uupunut koko lähetteen hausta. Mahdollisesti raskas tutkimusjakso tuntuu paratiisilta tähän limboon verrattuna.

Aina kun toivo pilkistää edes jostain, se tuhotaan kerta toisensa jälkeen. Näin ei pitäisi käydä systeemissä. Jos jaksan vielä vähän, niin ehkä voin vihdoin elää. Ehkä. Elämäni ja tulevaisuuteni on tällä hetkellä transpolin ulkopuolisten lääkäreiden käsissä.

Translain pitäisi turvata oikeuteni ja mahdollisuuteni normaaliin elämään. Mutta tähän mennessä se on melkein tuhonnut sen. Jo ainakin viiden vuoden ajan.

Tärkeää olisikin, että translain muuttamisen eteen tehtäisiin töitä. Valitettavasti pelkkä keskustelu ja valittelu ei sitä taianomaisesti muuta.














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti